Otsikko on vanha suomalainen sananparsi, vaikka ei olekaan murteella. Ei liity mitenkään siihen, että aika on suhteellista. Tai riippuu mitä aikaa mietitään. Jos mietitään subjektiivista käsitystä ajasta ja ajankulusta, niin se vasta suhteellista onkin. Ainakin siihen asti, että ikä loppuu. Sen jälkeen ei enää kiinnosta.

Tätä kirjoitaessani on perjantai. Vieressä on puoliksi juomaton rommi. Tai puoliksi juotu riippuen onko optimisti vai pessimisti. Siihen en ota kantaa kumpi näkee tässä asiayhteydessä kumman.

Tummaa Krakenia, black spiced. Hintaansa parempi, eikä sitä kuulu pilata millään niin moukkamaisella asialla kuin kokiksella. Tippa vettä tai pieni jääkuutio ja maistellen nautitaan.

Joskus aikoinaan kun olin nuorena töissä sen ikäisten kanssa, jollainen itse olen nyt, niin minulle opetettiin tai yritettiin opettaa miehen tapoja. Sellaisia olivat jonneille tuntemattomat asiat kuten punainen nortti, olut tai muutama ruokatunnilla ja kossupullo perjantaina ruokatunnin aikana. Joskus jo kello 10, koska siiihen aikaan pitkäripainen aukesi.

Se oli aikaa, jolloin ruumiillisessa työssä juominen ei ollut mainittava asia. Ja jos alaikäinen kärähti poliiseille alkoholista, niin juomat joko takavarikoitiin tai kaadettiin maahan, riippuen poliisien omista tarpeista. Mutta ei siitä lastensuojeluilmoitusta tehty.

Minulle annettiin myös asennekasvatusta, sanontojen kautta. Ei vittu näöllään ja viina maullaan ole koskaan ketään hurmannut. Ensin opin, että alkuosa ei pitänyt paikkaansa. Iän myötä selvisi, että ei loppuosakaan todenmukainen ollut.

Minä en juo kännin takia. Enää ei ole tarvetta, ja krapulat pahenevat vanhemmiten. Ne ajat ovat kaukana takana, kun bileet alkoivat perjantaina 18 aikoihin ja loppuivat sunnuntain käännyttyä pitkälle maanantaihin. Useimmiten kyse oli kolmista pippaloista. Sitten seitsemäksi töihin, ilman ongelmia.

Vasta vanhempana aidosti oivalsin kuinka usein oli tullut aamuisin ajettua promilleissa. En ole ylpeä tuosta, mutta ajat olivat erilaiset.

Minä harkitsin vakaasti ottaa rommin viime perjantaina. Se jäi, ja suunnittelin samaa lauantaina. Sitten olikin jo sunnuntai ja koska maanantaina oli menoa, niin rommi jäi. Maanantain jälkeen olikin samantien perjantai, tänään, ja nyt palkitsin itseni rommilla.

Ei tässä aidosti palkitsemisesta ole kysymys. En ole enää vuosikymmeniin tarvinnut tekosyitä impulssien tyydyttämiseen. Kun katson aikaa taaksepäin, niin en muista sellaista aikaa, että olisin milloinkaan tarvinnut syytä. Oikeastaan mihinkään.

Nyt ollaan lähes lokakuun puolessa välissä ja koivut ovat isolta osin paljaana. Vaahterat sen sijaan ovat täydessä väriloistossa. Se on hieman hämäävää, koska voisin vannoa, että vain muutama viikko sitten kiukuteltiin kylmästä ja pitkästä keväästä.

Aika nopeutuu iän myötä. Tuo on tiedossa, eikä ole edes sanonta. Ajankulun mieltäminen muuttuu ja kiihtyy vuosien saatossa.

Syytä ei tiedetä. Aikaa on hankalaa mitata, kun puhutaan subjektiivista asioista. Ajan suhteellisuus sen sijaan on helppoa mitata, ja sen on tehty jo joskus 50-luvulla, jos oikein muistan. Mutta millä saadaan ajan tuntemus aivoissa mitattua? Ei neuroneihin kyetä mitään atomikelloa kytkemään.

Lapsilla aika on hitaampaa. Joulupukki ei tule koskaan ja kouluvuosi on pitkä kuin nälkävuosi. Toiselta puolen, pitkiä ovat kesätkin. Vanhempana miettii keväällä josko pitäisi ostaa uusi kevättakki. Sitä pohtiessa viikon kuluttua ollaankin marraskuussa ja siinä sitten ihmettelee, että miten tässä näin kävi. Yhdellä hetkellä juhlii viisikymppisiä ja seuraavassa henkäyksessä ihmettee eläkevuosien alkaessa, että mihin hemmettiin vuodet katosivat.

Siinä vaiheessa ei kannata katsoa taakse, koska kun kääntää katseen eteen, niin onkin jo vaipoissa unohdettuna odottamassa lopullista lähtöä.

Syitä subjektiiviseen aikaan ei tiedetä. Mutta teorioita on.

Lapsella yksi vuosi on iso osa elämää, koska kaikki tai ainakin suurin osa tapahtumista on uutta. Kun kulunut vuosi on enää pieni osa elämää, niin sen vauhti kiihtyy niin, että ei enää erota vuotta viikosta.

Kun kaikki on uutta, niin aivoilla on kova työ merkitä asioita muistiin. Kun uusia merkintöjä tulee joka minuutti, niin aika tuntuu pidemmältä. Vanhana ei tarvita niin useasti tehtyjä merkintöjä, koska asiat ovat tuttuja ja rutiini takaa, että uuttakaan ei tule. Joten kun merkintöjen väli onkin kuukausi, niin aika tuntuu hyppäävän eteenpäin jättiloikkauksin.

Rutiini on mielen kuolema. Kammoan sitä yhtä paljon kuin tulevaisuuttani vanhustenhuollossa.

Subjektiivisten vuosien laskemiselle löytyy kaava. Millepä ei löytyisi, koska kaikki on oltava excel-kelpoista. Kaipaamasi hakutermi on Janetin laki.

Menemättä asiaan sen syvemmälle, niin jäljellä olevien aitojen vuosien, siis ei niille, joita lasketaan maan kierrolla auringon ympäri, on helppo laskukaava.

subjektiiviset vuodet = (1 - EL) x n

ja n = oletettu kuolinikä

Mutta kun aletaan määrittelemään EL arvoa, niin saadaankin erilaisia lopputuloksia. EL on koetun elämän pituus (Experienced Life). Taas kerran menemättä sen syvemmällä teoriaan, niin voidaan käyttää useita erilaisia laskukaavoja ja niiden painotuksia, että päätään tilanteeseen, jossa vuosi on suhteellinen.

Ehkä helpoin on logaritmisempi tapa.

• a = ikä
• n = oletettu kuolinikä
  

(1 - (ln a / ln n)) x n

jolloin jos on 60 vuotias, joka kuollee 80 vuotinaana, niin ln60 / ln80 = 0,934

ja (1 - 0,934) x 80 = 5,28 ~ 5 vuotta 4 kuukautta

Eli 60 vuotias ei saakaan nauttia 20 vuodesta. Hän kokee ajan olevan vain hivenen yli 5 vuotta.

Tuo on niin häiritsevä ajatus, että huomenna nousen sohvalta ja teen jotain. Mutta nyt otan toisen rommin.

Jean-Paul Sartre

Everything has been figured out, except how to live.