OPPI JA VAPAA TIETO

Olen kirjoittanut huomattavan paljon varsinkin virheistäni ja epäonnistumisista, koska uskon vakaasti oppimiseen. Paljon enemmän kuin kehuja onnistumisista. Ehkä jokaisen ei tarvitsisi känsöittää kantapäitään. Plus kun kuvaa omaa oppimiskäyräänsä, niin ehkä jonkun tuska lievenee huomatessa, että ei ihan jokainen ole ollut seppä syntyessään.

Samaten olen kertonut melkoisen avoimesti niistä aiheista, joissa olen hyvä. Ei se osaaminen ole ilmaiseksi tullut, mutta ehkä joku apujen kanssa onnistuu olemaan kompastumatta pahimpiin juurakoihin.

Tuosta aiheesta käytiin edellisessä elämässäni riita jos toinenkin. Pitäisi kuulemma pitää osaamisalueen huippuasiat tiukasti salassa. En ollut, enkä ole, samaa mieltä. He, jotka olivat saavutuksilla mitattuna samalla tasolla, eivät taatusti piitanneet minun näkemyksistäni. Loput puhuvat siitä miten asioita pitäisi tehdä, mutta eivät koskaan tee sitä mistä puhuvat. Joten on aivan se ja sama mitä heille paljastaa tai ei.

Ei tiedon salaamisessa ole koskaan ollut mitään ideaa. Ei tieto opeta soveltamaan oppimaansa, eikä sitä olisi edes helppoa siirtää muille. Se tulee, kun aidosti ymmärtää oppimansa.

Ulkopuolisten mukaan, joilla yleensä ei ollut kuin auttava oma osaaminen ja nollatason kyky soveltaa, totesivat usein, että minä vain pädin julkisella sisällölläni.

Ei minun osaamiseni julkistamisella tarvinnut päteä. Päteminen hoidettiin tulostasolla, johon kukaan muu ei ole päässyt. Joskus taatusti joku, mutta minä tuskin tulen näkemään sitä.

Huomautuksena, eräänlainen tekstin sisäinen P.S. Olen saattanut olla pahasti väärässäkin tiedon julkistamisen kanssa. Osaamistani ei arvostettu kotonakaan, ja nyt puhun 30 vuodesta, noin, ja kahdesta parisuhteesta. Ehkä olisi kannattanutkin olla hiljaa, tehdä asioita omin päin ja olematta minkäänlainen uhka suhteen toisen osapuolen osaamista kohtaan. En tosin koskaan ollut uhka, mutta en olisi myöskään saanut tietää enemmän.

ONKO TERVEYS JA TALOUS TABU?

Olen avannut aika paljon asioita terveydentilastani. Osaksi siksi, että se auttoi minua jäsentelemään faktoja. Kyse oli oppimisprosessista. Nyt sen prosessin myötä netistä löytyy sellaista asiaa, jota ei aikaisemmin kovinkaan helposti löytänyt. Jos joku tietää perussairaudestani, niin millä tavalla se olisi uhka minulle tai kenellekään muulle?

Samaten olen ollut huomattavan avoin konkurssistani (joojoo, yksikään tmi ei pääsee konkurssiin, vaan se on laillisen prosessin nimi; velat jäävät niskaan, pankkitilit otetaan haltuun, mutta konkaksi sitä kutsutaan). Meitä kaatuneita toiminimiyrittäjiä on melkoinen määrä Suomessa. Ei miljoona taida riittää. Ehkä joku osaa ohjata kertomusteni avulla elämäänsä niin, että ei tee samoja typeryyksiä, jotka pitävät minut köyhänä loppuikäni.

MIEHET ILMAN PARISUHDETTA

En ole ollut ihan hiljaa parisuhdekarikoistani, mutta niistä puhun vähemmän. Vahvasti siksi, että asia ei ole yksin minun — vaikka minä taidan olla ainoa, joka aiheesta piittaa.

Yksi syy määrättyyn filtteröintiin on somen sukupuolirakenne (ainakin minun kuplassani) ja on aika itsemurhaa puhua ääneen siitä miksi ero iskee enemmän miehiin ja miksi miehet alkavat opetella yksinäisenä elämistä naisten porskuttaessa eteenpäin. Varsinkin jos ero tapahtuu vanhempana.

Silloin ollaan siinä epämuodikkaassa ajatuksessa, että sukupuolissa on eronsa, ja että mies ei ole todellakaan aina se ongelmallinen osapuoli, mutta naisten narratiivi on äänekkäämpi niin sosiaalisissa ympyröissä kuin myös julkisuudessa.

Joku saattaisi myös mutista, että vaikka incel on negatiivisesti sävyttynyt termi, niin se on myös se todellisuus, jossa eronneet yksinäiset keski-iän ylittäneet miehet elävät.

Tästä on muuten tutkimuksia. Naiset eivät edes halua samaan talouteen uutta miestä, ja enemmistö ei kaipaa parisuhdeseksiä vaihdevuosien jälkeen.

Eivät edes sitä läheisyyttä, jonka naiset ovat käsitteenä monopolisoineet itselleen. Jos läheisyys olisi kaivattua, niin silloin vanhemmat eronneet naiset eivät olisi niin onnellisen tyytyväisiä elämäänsä yksinään ja hakiessaan sosiaaliset kontaktit toisilta naisilta.

Miehillä prosenttisuhteet ovat toisinpäin. Suurin osa kaipaa seksiä, läheisyyttä, parisuhdetta ja toisen kanssa elämistä. Se tarve ei vaan tyydyty. Sosiaalisuustutkimuksista myös tiedetään, että ihminen sekoaa päästään, jos sosiaaliset suhteet katkeavat.

Laittaa mielenkiintoiseen valoon miesten ongelmat. Tai oikeammin: mikä nostaa ongelmien ratkaisun inhottavaan valoon. Eihän tätä saa ääneen sanoa, vaikka fakta onkin:

Naiset yrittävät itsemurhaa miehiä useammin, ja epäonnistuvat. Miehet tekevät itsemurhan harvemmin, mutta useimmiten onnistuvat. Toinen huutaa apua, toinen on tehnyt ratkaisun.

Syytänkö nyt naisia? En, mutta noin tapahtuu. Se, että elän yksin loppuikäni ja kuolen yhtä yksin (jokainen tosin kuolee yksin, mutta ehkä tilanteessa saisi olla joku mukana), ei varsinaisesti naisten vika naisina ole. Se on osaksi oma vika, osaksi heidän vikansa, joiden kanssa yritin yhteistä elämää. Mutta heidän vikansa ei ollut se, että he olivat naisia, vaan millaisia persoonia ovat.

Enkä minä sinällään halua arvostella naisia siitä, että olen ja pysyn yksin. En minäkään haluaisi jakaa elämääni itseni kanssa, koska tällaisella persaukisella luuserilla ei ole yhtään mitään tuomista siiheen nyyttäriin. Ei edes ulkonäköä.

Yöllä ei saa koskaan ajatella parisuhdeasioita eikä taloutta. Minulta häviää yöunet aina kun muistan faktan, että puolisojeni elämä parani huomattavasti kun pääsivät eroon minusta. He saivat vihdoin sen mitä olivat elämältään toivoneet.

Nostaa minun spottivaloon, eikä se ole mikään diskopallo, vaan enemmänkin mustaa valoa.

Revinkö nyt ranteitani auki ja ripottelen tuhkaa päälleni? En. Se ei ole koskaan ollut tapani. Mutta tunnistan vastuuni menneisyyden synneistä ja näen selvästi polun ja risteykset, jotka johtivat siihen mitä elämäni nyt on. Se mikä hieman syö miestä on tietenkin eräänlainen fakta, että niissä eroissa oltiin yhdestä asiasta yhtä mieltä, ja se oli minun epäonnistumisena, ja että olen ainoa, joka on ylipäätään edes miettinyt asiaa.

RAHA MURHAA SUHTEEN

Olen toisessa elämässäni hieman puhunut perheen sisäisestä köyhyydestä ja miten se on pahin uhka tasa-arvolle. Nykyään on muodikasta tehdä kahden yksilön löyhä taloudellinen liitto, ei yhtään enempää. Minä olen ikäpolvea, jossa yhteinen pankkitili oli itsestäänselvyys — ainakin työläistasolla. Erillistalouksien nykyinen toteutus syntyi naisista, jotka eivät olleet koskaan edes kokeneet kotiäitien taloudellista ahdinkoa, edes äitinsä puolelta. Se alkuperäinen ajatus Suomessa tuli maatalojen tyttäriltä, jotka halusivat omaa rahaa. Ei työläisperheessä moiseen ollut varaa.

Kun toinen osapuoli asetetaan piian, rengin tai talovahdin asemaan siksi, että omat taloudelliset resurssit eivät riitä jaettujen pakollisen menojen jälkeen mihinkään ekstraan, niin ensin se tappaa sielun ja sitten parisuhteen — jos mitään parisuhdetta on koskaan ollutkaan.

Paljastetaan yksi murunen menneisyydestäni. Kun kerran kysyin, kymmenen vuoden jälkeen, kun minua oltiin taas jättämässä kotivahdiksi yksinäni, että emmekö voisi mennä joskus yhdessä johonkin, niin vastaus oli kylmäävä. Ei, koska minulla ei ollut koskaan rahaa (sillä kertaa rahani olivat menneet taloin remontteihin; talon, jonka suhteen minulle muistutettiin neljännesvuosittain, että se ei ole minun) ja mitä oikein kuvittelin — että hänen pitäisi elättää minua.

Minä en ollut kysellyt Karibian risteilyn perään. Vaan jotain, että pääsisin joskus pois kotoa, ja mielellään kahden kesken. Mutta tarkkaan ottaen — lain mukaan hänen olisi paremmin ansaitsevana nimenomaan pitänytkin elättää minua sellaisella tasolla, joka perheen tulotaso huomioiden voidaan pitää hyväksyttävänä.

Ehkä eroa kuuluisikin nykyään kutsua konkurssiksi tai osakeyhtiön puruksi. Yhdessä asuminen ja hetken aikaa kiihkeämpi naiminen ei ole sama asia kuin parisuhde. Tai sitten romantisoin asiaa.

Se siitä.

KATTILA RÄJÄHTÄÄ ILMAN YLIPAINEVENTTIILIÄ

Pointtini piti alunperin olla, että en ole koskaan tajunnut päiväkirjoja ja pöytälaatikkotekstejä. Ymmärrän huomattavan hyvin sen, että jos ja kun ei ole ketään, jolle avautua, niin päiväkirja tai ylipäätään tekstit voivat olla yksi tapa purkaa painetta. Ymmärrän siis konseptin, en toteutusta. Silloinhan olisi ihan sama huutaa tyhjään korpeen tai kuiskia ajatuksiaan sekä tuntojaan tyhjään pulloon.

Sitten löysin itseni tor-verkon puolelta perustamassa anonyymiä blogia, joka kukaan ei löydä (tor/onion perustuu anonymiteettiin, eikä siellä ole googlea ja muita hakukoneita; url on aina tiedettävä ja se on 56 merkkiä pitkä random hash). Toki laitoin Sekaisin-alustan näkymään myös clearnetin puolelle, mutta ei minua sieltäkään löydetä.

Nämä blogit, tai miksi tätä pitäisi kutsuakaan, itseasiassa auttavat. Enkä ihan tiedä miksi. Ehkä siksi, että tekstiin keskittyminen pakottaa samalla miettimään asiaa ja mahdollisesti vähän erilaisesta lähtökohdasta kuin pimeässä sängyllä maatessa. Ehkä samasta syystä miksi niin monelle some antaa illuusion sosiaalisista suhteista. Kun kirjoittaa, niin aivot antavat mielikuvan että puhuisi jonkun kanssa. Vaikka aidosti ketään ei olekaan olemassa. Ehkä vain siitä syystä, että kirjoittaminen antaa aivoille kommunikaatioväylän, että aivot eivät pompottaisi samoja ajatuksia ympäriinsä kuin flipperin kuulaa.

Joten… konsepti toimii. Silti, jos minulta kysyttäisiin, niin sanoisin, ei päiväkirjat mitään auta. Mutta sellaiseen blogiin kirjoittaminen, jota kukaan ei lue, auttaa.

MIKÄ ANONYYMI?

Ai niin. Alussa sanoin, että tämä on semi-anonyymi blogi. Hieman ylempänä käytin ilmaisua anonyymi. Silti nimeni on Flemming. Onko tässä ristiriitaa?

Ei ole. Mutta on ehkä erilainen ymmärrys anonymiteetin konseptista ja varsinkin tässä kontekstissä.

Flemming on aito sukunimi. Suomessa on aika monta sukunimikaimaa ja vaikka keskityttäisiin pelkkiin miehiin, niin onnea yritykselle löytää tarkka identiteettini. Joten olen anonyymy, pelkästään sarja merkkejä ruudulla.

Tosin, jos tunnet minut muista yhteyksistäni, niin nimi, blogin sisältö ja tapani kirjoittaa paljastavat minut noin viidessä sekunnissa. Toivottavasti nautit sosiaalipornosta, ja ei, sinun ei tarvitse poistua.

En siis pyri aitoon anonymiteettiin. Pyrin vain siihen, että koko nimeni ei kytke tätä henkilökohtaista blogia henkilööni. Lisäksi toivon, että ihmiset lukisivat tekstin, eivätkä yrittäisi tulkita kirjoittajaa.

Sen kummallisemmasta ei ole kyse.