Taaksepäin katsoen elämäni on ollut jatkuvaa siirtymää kriisistä toiseen. Kriisien välissä on ollut toki nousuja, mutta sitten on syöksytty näennäiseen valintaan. Näennäiseen siksi, että aidosti valinnanvaraa ei ole ollut. Suuntia on ollut yksi. Ja se tie on aina vääjäämättä johtanut uuteen kriisiin. Syy/seuraus-suhde ei tosin ole noin yksioikoinen tai yksiselitteinen. Mutta resurssien väheneminen jokaisessa yksisuuntaisen liikenteen risteyksessä on aina helpottanut uuden kriisin kehittymistä.

Ihmiselämä on kriiseistä ja valinnoista toiseen siirtymistä. Toisilla on enemmän valinnanvaraa kuin toisilla, mutta tuo on elämän malli. Ja sitten kuollaan, ja kierre katkeaa omalta osalta.

Valitettavasti, tai osan kohdalla onneksi, tuo jatkumo on osa perintöä. Tai perimää. Riippuu keneltä kysyy.

Minulla elämän suunta on aina ollut laskeva. Jokainen kriisi on vienyt minulta jotain. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Mutta aina on hävinnyt rahaa, materiaa, ystäviä ja perhettä. Enää ei ole paljoakaan vietävää.

En väistä vastuutani. Olen elänyt elämääni niin, että se on altistanut kriisien synnylle ja jatkuvasti jyrkkenevälle alamäelle. Mutta ei yksi mies pysty kaikkeen pahaan. Aina siinä on ollut joku toinen auttamassa. Oikeammin, ei ole ollut auttamassa.

Minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa eronneista äideistä, mitä tulee uusioperheisiin. Ehkä olen vain aina valinnut väärin, mutta kun kolme muutoin erilaista naista käyttäytyy lapsiasioissa samalla tavalla, niin on suunnattoman helppoa rakentaa kaava.

Koiramaailma on täynnä hellyttäviä tarinoita orpopennuista ja miten vieras narttu hoitaa imettämisen. Se mitä ei kerrota on kuinka usein joudutaan valvomaan vieressä ja käyttämään kuonokoppaa. Siitäkään ei puhuta, että suurissa kenneleissä pikkupentujen suurin uhka ei ole sairaudet, vaan toiset nartut.

Isä kärsii molempiin suuntiin. Uusi kumppani ei täysin hyväksy uusiolapsia. He vievät resursseja, eikä henkistä suhdetta ole. Eronnut kumppani taasen rankaisee.

Jos joku nyt ajattelee, että liioittelen, niin kannattaa vilkaista tutkittuja tilastoja isien asemasta erossa, ja kuinka usein äidit vieraannuttavat lapset isästään. Mutta se ei nouse keskusteluun, koska narratiivia hallitsee yksinhuoltajaäitien taloudellinen tilanne — taattu elatustuki, taattu yhteiskunnan tuki ja useimmiten kaksi aikuista hoitamassa maksuja. Isien kohdalla ei kysytä miten selviää elatusmaksuista, miten se vaikuttaa uuden elämän käytössä oleviin rahoihin ja miten uudessa elämässä ei olekaan kaksi ansaitsevaa — nettotuloissa onkin enintään 1,5 ansaitsevaa.

Mutta noin maailma toimii.

Kun aikoinaan oma jaksaminen loppui ja tein sen minkä jokainen arvonsa tunteva suomalainen mies tekee, eli heitin hanskat maahan, luovutin ja makasin sängyllä omassa pimeydessäni näkemättä kattoa, en saanut tukea. Minä ryömin sieltä yksin ja omin voimin. En halusta, vaan lopputuloksena seurannut kriisi pakotti ylös.

Kyllä, minä olin ihan omin pikku kätösin aiheuttanut itselleni ongelmia. En ole missään vaiheessa sitä kieltänyt. Olen monta kertaa muissa yhteyksissä todennut olevani kokemusasiantuntija aiheessa miten kaivaa itselleen niin syvä kuoppa, että sieltä ei pääse ylös, ja koska tuentaa ei ole tehty, niin miten jäädä vyörymän alle.

Mutta se ei ollut minun syyni, että olin parisuhteessa yksin. Tai oli — olisi pitänyt valita toisin.

Minä olen vakaa ajopuuteorian kannattaja. Meillä on vain näennäinen hallinta, mutta aidosti virta vie mihin vie. Jos sattuu saamaan rauhallisen virran, niin lipuminen on seesteistä. Voi vaikka päätyä jatkojalostukseen ja muuttua koristelluksi kiikkustuoliksi. Mutta osalla kulku on pelkkää koskiosuutta ja kaikki päättyy joko jumittumiseen kivien väliin ja uppotukiksi vaipumiseen, tai ajautumiseen putoukseen — mitä pidempi syöksy, sitä railakkaampi meno.

Minulla on eräänlainen eksistentiaalinen kriisi. Toiselta puolen uskon vakaasti, että yksilöllä on vapaus valita ja on vastuussa valinnoistaan. Toiselta puolen uskon, että valinta on illuusio ja silloin voidaan myös kyseenalaistaa vastuu.

Neurotiede itseasiassa tukee tuota näkemystä ja luultavasti suurin osa, ellei jokainen, aivotutkijoista ovat hylänneet vapaan valinnan. Iso osa niistä prosesseista, joita kuvittelemme valinnoiksi, ovat itseasiassa ennalta asetettuja malleja. Osan määrää perimä, osasta vastaa ulkoiset tekijät. Yksilö on vain matkustaja.

En minä tiedä mitään aivoista ja neuromaailmasta, joten voin olla pahasti väärässäkin. Mutta en ole.

Äitini oli fiksu ihminen, mutta hän tarvitsi määrättyjä kiksejä. Isäni ei ollut yksinkertainen myöskään, mutta luonteeltaan hyvin erilainen. Hiljaisempi ja vältti konflikteja. Siksi vanhempieni riitely oli äidin monologia ja isän hiljaista murjotusta.

Äitini antama perintö oli oppi, että älä koskaan vertaa itseäsi huonompiin, vaan aina parempiin. Miten tuolla mallilla voi koskaan pärjätä, koska aina löydät jonkun paremman ja joka kerta häviät siinä vertailussa. Ymmärrän, että hänellä oli tarve potkia minua persuuksille ja yrittää saada yrittämään enemmän — olin/olen aika laiska ja hain/haen enemmänkin reaktiivista impulssimielihyvää. Pidän taipumusteni takia pienenä ihmeenä sitä, että en suuremmin juo ja muutkin päihteet ovat melkoisen vieraita.

Poliittisesti korrekti väite. En ihmettele. Syy on juurikin mielihyvän tyydyttäminen, ja vaikka olen oman määräni verran juonut, niin krapula vetää mielihyvän pakkasen puolelle. Amfetamiinia olen kokeillut kerran, ja minusta tuli niin suuruudenhullu ihmishirviö, että pelästyin kunnolla. Pilvi pelkästään nukuttaa. Joten mielihyvää ei tule. Samalla se selittää miksi naiset ovat aiheuttaneet minulle… hankaluuksia elämässäni. Ja suklaa.

Isän perintönä sain (anteeksi faija) eräänlaisen väistävän selkärangattomuuden. Vaikka muutoin puhun, niin ongelmissa ja ongelmista vaikenen. Enkä aina pidä puoliani — läheskään aina ei edes pysty, asia joka tuppaa unohtumaan myös omista ajatuksista.

Neurotieteitä vähemmän ymmärrän filosofiaa. Ajatukset ovat stimuloivia, mutta minulla on aina ollut hankaluuksia ymmärtää kokonaisuutta ja olen vahvasti enemmän kokonaisuuksia kuin nippeliä työstävä. Joko tuo on merkki laiskuudesta, tai sitten vain aivoni toimivat niin.

Eikä filosofiaan tutustumisessa ole ainakaan auttanut se, että pidän jokaista filosofian isoa nimeä etuoikeutettuna, jolla oli aikaa ja varaa yrittää selittää omaa elämäntapaansa parhain päin.

Joten filosofian suhteen olen mallia valtaväestön edustaja, joka jakaa somessa Paulo Coelhon sitaatteja — ne ovat muuten melkoisen onttoja, sekö korneja. Tarkoitan sitä, että valitsen helpoimman tien ja toistelen asioita malliin ”jumala on kuollut” tai ”helvetti on toiset ihmiset” ymmärtämättä, tai tietämättä, kontekstiä.

Huonot esimerkit, koska nuo ovat niin tunnettuja, että selitystä ei voi välttää kuin yrittämällä.

Yksi suosikeistani ei ole yhtään harvinaisempi:

Søren Kierkegaard

Elämä ei ole ongelma, joka pitäisi ratkaista, vaan todellisuus, joka pitäisi kokea.

Minulla on Kierkegaardiin viha/rakkaussuhde. Viha tulee siitä, että en ymmärrä puolikaan ja olen niin uskontovastainen ihminen, että joudun tekemään aivan liikaa töitä yrittäessäni siirtää tuon tanskalaisen papin sanomisia uskonnosta yleisempään yhteyteen.

Minä pidän tuon lainauksen sävystä, vaikka se onkin vahvasti Coelho/Valitut Palat (jonnet ei muista) akselia. Ehkä se osuu siihen, että noin 50 prosenttisesti noin on tapahtunut (ei omasta ansiosta, useinkaan) ja toinen puolisko on sitten jäänyt tekemättä (omasta ansiosta, vaikka olisi ollut mahdollista).

Jos nyt toteaa, että kaatunutta maitoa on turha surra, niin kuvaako se menneisyydessä rypemistä vai tulevaisuuden näköalattomuutta? Vai onko kolmaskin vaihtoehto?

Sartre on minulle iso nimi. Ymmärrän häntä vielä vähemmän kuin Kierkegaardia. Mutta hän resonoi. Ehkä minulla on vahvaa kaikupohjaa siksi, että maailmankatsomukseni perustuu niin vahvasti ajatukselle, että ihminen tekee valintansa ja ihminen on valinnoistaan ja sen seurauksista täysimääräisesti vastuussa — jo paljon ennen kuin edes tiesin eksistialismista mitään.

Kuolema kuittaa (uni)velat, mutta anteeksipyyntö ei korjaa mitään. Eikä sanottuja sanoja saa takaisin. Siksi ensin tulee valinta, ja vasta sitten vastuu.

Mutta eikö minulla ole tuossa ristiriita? Uskon eksistentialistien tulkintaan maailmasta, maailmankaikkeudesta ja kaikesta, mutta samaan aikaan selitän ajopuuteoriaa ja murjotan, että en minä kaikesta ole vastuussa.

Totta hemmetissä siinä on ristiriita. Siksi minulla onkin eksistentiaalinen kriisi, ja sen kriisin ratkaisu saattaisi antaa minulle suunnan: joko annan hieman armoa itselleni tai… en anna.

Silti en näe ristiriitaa. Ei kaikki ole vapaasta valinnasta kiinni. Asioita tapahtuu. Saattaa jakaa elämäänsä vahvasti autismin kirjoon kuuluvan kanssa, eikä vain osaa hoitaa asiaa oikein. Tai työnantaja menee nurin tai kusettaa. Eivät nuo ole aitoja valintoja. Ne ovat ajopuuta. Mutta valinta tulee siitä, että yrittääkö edes meloa oikeaan suuntaan — jos siis tietää mikä joenhaara vie suvantoon ja mikä päätyy Niagaralle.

Sartre oli asiasta aika paljon eri mieltä. Mutta hän olikin hippi ja luultavasti aika usein sekaisin.