Minussa on jokin vika. Tai useampikin, mutta en tiedä onko tässä kyse laiskuudesta, piittaamattomuudesta vai persoonallisuushäiriöstä. Siinä, että siirtää tulevaisuuteen tärkeitä asioita, joita ei halua tehdä, ei ole mitään uutta. Monet harrastavat sitä. Mutta minä prokrastinoin merkityksettömissäkin asioissa.

Minulle tuli nälkä. En ollut syönyt koko päivänä mitään. Aamiainen ja lounas olivat koostunut kupista kahvia. Siinä kello 15 paikkeilla tuli nälkä. Eilistä ruokaa ei ollut saatavilla, enkä nälkäisenä ala kokkailemaan, joten ateria hoitui kolmella Vaasan ruispalalla ja mustalla Koskenlaskijalla.

Helppoa matematiikkaa. Kolme palaa tarkoittaa kuutta puoliskon viipaletta. Siihen upposi lähes koko Koskenlaskija.

Syön päivän aikana kerroissa aika vähän. Hieman päivästä ja taloudellisesta tilanteesta riippuen kerran tai kaksi päivässä. En silti laihdu. Vatsaa löytyy jonkun verrankin ja paino huitelee 90 kilon väärällä puolella. Olen joko säästöliekin elävä mannekiini, tai sitten testosteroni on jo pudonnut niin alas, että aineenvaihdunnan nopeus on romahtanut. Kastraatti luonnollista tietä.

Tiesin jo leipiäni tehdessäni, että tänään ei ole ruokapäivä. Illalla söisin kaksi palaa lisää. Koskenlaskija ei riitä iltapalassa kuin yhteen puoliskoon, joten kolme muuta menisi pippurimetwurstin kanssa.

Ei, leikkelekäyttöni ei synnytä minulle paksusuolen syöpää. Olisikohan nyt vuoden ehkä neljäs kerta makkara-akselilla. Yhden kerran palvikinkkua, yhden kerran naudan suolalihaa. Kerran olen ostanut sipuliteemakkaraa. Maksamakkaraa on kylläkin mennyt melkoisen paljon. Ruotsalainen Greve uppoaa juustoista, mutta on sen verran kallista, että nautin sitä, luultavasti ahmiminen olisi aidompi luonnehdinta, ehkä joka toinen kuukausi.

Lautasmallini, tai oikeastaan sen puuttuminen, voikin minulle jotain tehdä. Mutta kasvikset maksavat. Hiukan salaattia, tomaattia, paprikaa ja kurkkua – rahaa palaa enemmän kuin saman ajan ruuat. Tiedän tosin miten kuuluisi syödä, mutta Käypä hoito -suosituksen mukainen syöminen on aika arvokasta, ja yksinäiselle vaikea toteuttaa.

Takaisin prokrastinaatioon.

Tein leipäni valmiiksi. Ensin kaksi palaa. Jätin eräällä tavalla option olla syömättä kolmatta. Joskus käy niin, että vähempikin riittää. Nyt ei ollut sellainen kerta ja optio jäi hyödyntämättä. Tein kolmannen ruispalan, eli kaksi puolikasta.

Minulle oli kiire päästä takaisin jonkun täysin turhanpäiväisen sarjan pariin, joka oli kaiken lisäksi paussilla. Juusto takaisin folioon ja jääkaappiin. Ja nyt ollaan siinä mikä minussa on rikki.

En laittanut margariinirasiaa jääkaappiin. Se jäi keittiön tasolle avoimena. Taka-ajatus oli, että jos nälkä ei sammu vieläkään, niin teen neljännen palaparin. Mutta juusto oli jo jääkaapissa ja rehellisyyden nimissä on sanottava, että en olisi tullut valmistamaan neljättä kierrosta. Jos mies ei tähän ikään mennessä ole oppinut arvioimaan syömistään, niin sitten ei koskaan opi. Mutta itsepetokseen viittaava selittely on kuitenkin ikuista.

En vain saanut laitettua margariinia jääkaappiin – mutta päätin pyhästi, että laitan kun tulen hakemaan toisen lasin vettä.

Päätökseni ovat pyhiä. Ainakin niitä on tullut tehtyä enemmän kuin mitä katolilaisilla on pyhimyksiä.

Oletteko kuulleet tilanteesta, että kun fyysinen tila muuttuu, niin aivot ikäänkuin nollaavat itsensä ja aloittavat uuden tarinan ja narratiivin? Olohuoneessa päätetään hakea hieman snackiä, mutta aivotoiminta on joko hidastettuna tai mielessä on jotain muuta ajateltavaa. Vaihdetaan huonetta ja samalla hetkellä kun astutaan keittiöön, niin aivot nollaavat vanhan ja aloittavat uuden juonikuvion.

Sitten seistään keittiössä tai avoimen jääkaapin edessä yrittäen muistella millä asialla oikein ollaan liikkeellä. On muistikuva, että jotain piti tehdä, mutta ei hajuakaan mitä.

Jos harkinta ja päätös ei ole selvää, vakaata ja keskittynyttä, niin aivot tekevät työmuistiin tilaa uudelle toiminnalle hävittäen vanhan. Tilan vaihtuminen tekee tuon. Usein riittää fyysisen tilan muuttuminen, mutta myös aivojen tilan yleisempi muuttuminen tekee saman tempun.

Siksi niitä inspiraatioita ei muista enää hetken kuluttua. Tai unia. Sitä kutsutaan myös keskittymisen puutteeksi, mutta synapsien ja neuronien toiminta on erilaista kuin keskittymisessä.

Minulle tapahtuu tuota aivan liian usein, että voisin selittää sen pelkästään aivojen neurotieteellä. Sen täytyy olla luonnevirhe. Koska toinen vaihtoehto on iso A, alzheimer. Äitini kohtalon muistaen minä en sitä sairautta kahlaa läpi, se on varmaa – jos siis enää siinä vaiheessa muistan pyhää päätöstäni luopua suosiolla.

Puhuin, oikeammin yritin puhua, kerran lääkärille peloistani. Hän ohitti aiheen lähes olankohauksella ja totesi, että nykyään on lääkkeitä, jolla alzheimeria voidaan hidastaa. Siis jos sairautta edes on, ja hänestä sitä on turha lähteä selvittämään. Hänen ilmeensä oli outo kun sanoin, että ainoa lääke, jota minä alzheimeriin haluan, on 4-6 injektiota insuliinia.

Se margariini unohtui avoinaisena keittiön tasolle. Kävin leipieni jälkeen hakemassa vettä lisää, mutta koska rasia oli ns. aktiivisen näkökenttäni alapuolella, niin en huomannut sitä. Sitten alkoi väsyttämään (minulla on lievästi vaikeuksia nukkumisen kanssa), joten vedin itseni pitkäksi sohvalle. Harkinnassa oli bain lyhyt, maksimissaan puolen tusinan horrostus, että… jos ei varsinaisesti jaksa paremmin, niin ei ole akuuttiskroonisen väsymyksen takia niin pahuksen huonolla tuulella ja lyhytpinnainen mitättömien pikkuasioiden kanssa.

Olen hieman hankala väsyneenä. Vähän kuten kaikki ex-rouvani olivat nälkäraivonsa kanssa. Heidän kohdallaan se oli normaalia ja moinen piti vain hyväksyä. Minun kohdallani kiukuttelu oli epänormaalia, ja kertoi vain paskasta luonteesta ja huonosta käytöksestä.

Opin vuosien saatossa aika hyvin piilottamaan asioita ja pakottamaan itseni zombie-vaihteelle, mutta aina välillä tuli reaktiivisia nopeita purskahduksia, joihin tietoinen hallinta ei ehtinyt puuttua. Vittu! Saatana kun mikään ei voi koskaan onnistua!! Kahvikupin kolahtava aggre-laskeutuminen pöydälle. Tuon kaltaisia purskahduksia. Niitä ei olisi saanut tulla.

Horrostaminen oli toiveajattelua. Heräsin 2,5 tunnin kuluttua unia nähneenä. En varsinaisesti levänneenä, ja hieman hölmistyneessä olotilassa, mutta en enää ollut kuolemanväsynyt. Mutta taitaa tulla tarve taas ensi yönäkin valvoa, että väsyy riittävästi nukahtamista varten.

Minun on epäterveellistä yrittää nukahtaa vajaalla väsymistilalla. Aivot alkavat pyörittämään vanhoja asioita, ja rakentamaan niistä uutta tarinaa. Aina niin, että minä olen tarinan roisto. Joskus olisi kiva olla jossain muussa roolissa, varsinkin omassa mielessä.

Joten “pienen” päikkärin jälkeen laahustim keittiöön hörppäämään vettä ja siinähän se margariinirasia möllötti edelleen avoimena veitsi pystyssä sojottaen. Pinta oli jo ehtinyt hapettua tummemman keltaiseksi.

Minä olisin voinut laittaa sen jääkaappiin samalla kun sain sinne juustonkin. Aikaa olisi kulunut luokkaa viisi sekuntia, ja vaiva luokiteltaisiin nollaluokkaan.

Mutta kun ei. Aina täytyy jotain jättää tekemättä, valehdella itselleen tekevänsä sen ihan hetken kuluttua, unohtaa koko asia tuntikausiksi ja sitten tehdä se vittuuntuneena omasta saamattomuudesta.