Törmäsin väitteeseen, että leikki-ikäisen taaperon aivojen neurotoiminta, sähköimpulssit ja muut, ovat täysin erilaiset kuin aikuisen. Yhtä hemmetin sähkömyrskyä. Mutta yhdessä tilanteessa aikuisen aivot näyttävät samalta: kun on rajulla LSD-tripillä. Joten eivät lapset ole omituisia. He ovat vain psykedeelisessä pilvessä.

Voisi jopa sanoa, että luonto ja evoluutio on pyrkinyt tekemään lasten elämästä edes hieman hauskempaa.

Toki kyse on “vain” siitä, että aivot rakentuvat, hakevat synapseille reittejä ja yrittävät opetella tulkitsemaan sekä käsittelemään jatkuvaa syötettä. Tutustuin tänään käsitteeseen slow web. Siinä ajatus on rauhoittaa kiivasta syöteliikennettä ja sallia ihmisten taas nauttia verkon sisällöstä. Lapsilla homma toimii aivan toisin ja verkko on hyvinkin fast, ja kaikki sisältö on uutta ja tuoretta.

Eräs kolmevuotias poikalapsi oli saamassa neuvolassa adhd-tuomiota, koska keskittyminen ei riittänyt tehtäviin, kuulontarkistus ei huvittanut ja näöntarkastuksessa isän silmälasien sovittaminen oli mielenkiintoisempaa.

Ihan normaali lapsi, minusta. Vauhtia on kuin spiidiä vetäneellä oravalla, keskittymiskyky on hilleriltä lainattu ja muisti on kultakalan tasoa. Muistivertaus meni väärin. Muistikapasiteettia on vaikka kuinka, mutta kiinnostusta, motivaatiota ja yhteiskunnan tuomaa käsitystä käyttäytymisestä sitten vähemmän.

Aivojen sekoilu johtuu kuulemma siitä, että evoluutio on rakentanut meille liikaa prosessointehoa ja sen asennus sekä asetusten paikalleen laittaminen vie aikaa. Hyvin mahdollista, mutta minä väitän, että lasten sekoilun lähde on paljon kauempana evoluutiossa.

Perustan väitteeni siihen, että suurin osa eläinlapsista on sekaisin kuin se kuuluisa seinäkello. Siis hyvällä tavalla. Ei pentujen ja ihmislasten käytöksessä ja puuhailuissa ole aito eroa. Se ero tulee näkyviin sitten myöhemmin.

Aika paljonkin myöhemmin. Jos ohitetaan sellaiset pikkujutut kuin lukeminen, kirjoittaminen, matematiikka ja liikkuvat peukalot, niin ei 7-luokkalaisissa pojissa ja 10-kuisissa koiranpennuissa ole suurtakaan eroa.

Molemmat vaipuvat yhtä lailla yllättäen ameeban tasolle. Skitsoilevat, sekoilevat ja unohtavat kaiken oppimansa. Ja oivaltavat, että vastakkaisella sukupuolella voisi olla jotain käyttöä, mutta ei täysin hahmoteta mikä se voisi olla.

Aivot vaativat tuon taantuvan kehitysvaiheen. Syystä, jota en ymmärrä. Mutta kuudennella luokalla samat pojat voivat olla raskaita, mutta he ovat kivoja. Yksi kesä, ja yläasteelle saapuu liuta rasittavia pissiaivoja, joissa ei ole mitään kivaa.

Silloin täytyy vain yrittää kestää ja muistaa, että he eivät voi sille mitään, ja vuodessa tilanne laukeaa.

Entä tytöt? He ovat pahempia, mutta eri tavalla. Tytöt oivaltavat viimeistään tuossa iässä, yleensä kylläkin jo ala-asteen puolella, sosiaalisten rakenteiden ja nokkimisjärjestyksen tärkeyden. Klikkejä syntyy ja kuolee.

Pojat opettelevat konfiktin käsittelyä fyysisesti, joskus jopa väkivallan kautta. Tytöt etenevät nopeasti psykologiseen sodankäyntiin ja laumapaineen hyödyntämiseen vastapuolen täydellisessä nujertamisessa. Itseasiassa niin sulavan luontevasti, että tuon kyvyn täytyy olla geneettistä. Ehkä se kulkee X-kromosomissa.

Sukupuolissa ei kuulemma ole eroja, ja kyseessä on vain yhteiskunnan luoma konsepti.

Niin varmaan. Hassua, että muilla nisäkkäillä sukupuoliero on selvä, ja näkyy käyttäytymisessä.

Tammavarsat rakentavat lauman ja kyselevät marssijärjestyksen perään. Kuka on kenenkin alapuolella, ja jos ei usko, niin tulee hammasta persuuksiin ja monoa kylkeen – aina silloin kun toinen vähiten odottaa.

Orivarsat painivat ja leikkivät, melkoisen fyysisesti. Aina välillä sitten kysytään, että kenes poikia ollaan ja kokeillaan, kenen etujalat nousevat korkeammalle. Välillä tapellaan niin sanotusti verissä päin. Joka hevosilla tarkoittaa usein haljennutta poskihammasta – joka ei ole hyvä juttu korsirehun syöjälle.

Hevosilla tuo teiniaika palvelee tulevaa laumakäyttäytymistä. Tammat ovat yhdessä. Ori ei ole laumassa. Se partioi yksinään kauempana, eräällä tavalla tukena ja turvana. Useimmiten se vahtii haaremiaan muiden oriiden varalta, mutta aika ajoin se on myös ensimmäinen ilmoittaja sekä puolustusmuuri sapelihammastiikeriä vastaan.

Hassua. Jokaisella nisäkäslajilla, ihmistä lukuunottamatta, oikeus naida ei ole saatu oikeus. Se on toisilta uroksilta riistetty palkinto. Tai no… tarkemmin ajatellen noin se ihmisilläkin toimii, mutta hienovaraisemmilla nyansseilla.

Joten tapamme kasata eri sukupuolet samalle alueelle ja sanoa niiden oleva lauma vain siksi, että niillä on sama ihmisomistaja plus tarve sosiaaliseen yhteyteen on suurempi kuin tilanteen aiheuttama ristiriita, on vähimmilläänkin hyvin epäluonnollinen.

Vankeudessa delfiinit ovat hakeutuneet samaan altaaseen miekkavalaan kanssa, vaikka delfiinit kuuluvat tuon mustavalkoisen merten kuninkaan ruokalistalle (on keskusteltavissa kumpi se kuningas on, kaskelotti vai miekkavalas, mutta pidän todella paljon miekkavalaista). Syynä on ollut vain se, että yksinäisyys ja kontaktien puute on suurempi tuska kuin mahdollinen syötäväksi joutuminen ja kuolema.

Koirat ja kissat voivat ystävystyä. Aivan väärä termi. Se on selviytymismekanismi, koska normaalit ja luontaiset samqn lajin kontaktit puuttuvat.

Sama tapahtuu ihmisillekin. Jos ette usko, niin vilkaiskaa ketä tahansa koirankasvattajaa tai kissatätiä.

Jos varsojen käyttäytyminen pohjaa niiden rooliin ja elämään aikuisena, niin mihin sitten poikien ja tyttöjen käytös teininä pohjaa? Henkiinjäämiseen snagarijonossa ja pärjäämiseen somessa? Se perustuu ihan samaan, mutta ihmisillä sivistys on muuttanut toimintaamme ja käyttäytymistämme, joten sosiaalisen apinan ilmiasu on toinen.

Meillä ei vaan ole sitä viereisen altaan tappajavalasta, jonka kylkeen käpertyä siinä vaiheessa kun se oma miljoonan vuoden kehityshistorian sosiaalisten rakenteiden puuttumisen paine käy liian raskaaksi. Siksi ihmiskunta on niin suurelta osin niin rikki. Meiltä puuttuu lauma, jossa elämistä lajimuisti yritti opettaa läpi koko lapsuuden ja nuoruuden.

Joten se miten me elämme, on sosiaalinen konstruktio. Ei lasten ja teinien peruskäytös.

Yhtä asiaa kaipaan lapsuudesta ja nuoruudesta. Tai no, useampaakin, kuten tunteiden vahvuutta ja jopa ehdotonta mustavalkoisuutta sekä horjumatonta luottoa omiin kykyihin – joka oli kylläkin ihan pahuksen horjuvaa, mutta ei sitä muille näytetty.

Kaipaan unia. Mukaanlukien painajaisia.

Tämä on hassua, mutta kun elämäni muuttui ja määrätty krooninen stressi hävisi, tai muutti ainakin muotoaan, niin unet palasivat. En ollut nähnyt niitä yli 10 vuoteen. Olen unia varmasti silloinkin nähnyt, mutta en muistanut niitä herätessäni. Nyt muistan.

Olenkin vetänyt johtopäätöksen, että unien näkemättömyys tai niistä tietämättömyys, on vahvan stressin ja henkisen loppuunpalamisen selvä oire.

Mutta nuorena unet olivat… elävämpiä. Tai sitten vuosikymmenet ovat glorifioineet tuotakin.

Se on kuitenkin varmaa, että painajaiset olivat parempia. Nykyään on vaan pahoja unia, ja ahdistavia unia – niitäkin todella harvoin nykyään – mutta ei kunnollista kauhua synnyttävää painajaista.

Ilman vakavaa traumaa aikuiset ovat kykenemättömiä painajaisiin samalla tavalla kuin lapset. Meiltä on hävinnyt aivoista se kehityksen LSD, joka tuottaa välillä huonon tripin.