En väitä ymmärtäväni nuoria. En ymmärtänyt edes itseäni, kun olin nuori. Sama oman itsen ymmärtämättömyys jatkui keski-iässä, eikä meno ole muuttunut vanhempanakaan. Tarkoitan, että en ymmärrä itseäni edelleenkään, ja vielä vähemmän yrittäessäni itseäni historiallisena tapahtumajanana. Ymmärtämättömyysvajeesta huolimatta olen hieman huolissani siitä, että nuoret eivät enää elä. Eivät hyvässä, eivätkä pahassa. Ja pahalla tarkoitan aikuisia häiritsevää puuhaa.

Alleviivaan sitä, että en minä tiedä nykynuorison elämästä muuta kuin että mopot saisi laittaa haitallisten vieraslajien listalle. Tässä saattaa olla hyvinkin ikiaikaista vanhempien ihmisten selittelyä kuinka ennen kaikki oli paremmin ja nuoriso on pilalla. Ja musiikkikin on nykyään ihan paskaa.

Ylessä oli juttu ansioituneesta (katu)kuvaajasta Stefan Bremeristä. Hän saattaa resonoida minulla siksi, että kuvasi sen kaltaista elämää mitä itse aikoinaan elin. Olen edelleenkin sitä mieltä, että nuoriso tarvitsisi jotain Dead Kennedys tyyppistä musiikkia aivottoman konejumputuksen ja balladien sijaan.

Olen aina ollut kateellinen kuvaajille. Koko ikäni olen halunnut kuvata, mutta minulla ei ole silmää sille. Eikä visiota. Olen tuolta osin erittäin vajaa. Mutta hyvien kuvien katsominen on nautinto – ainakin siihen asti kunnes alkaa se itselleni tyypillinen murjotus miksi minä en osaa.

Tuo on yksi monesta luonteenpiirteestä itsessäni, josta en pidä. Mutta moinen ranteiden viiltely tulee niin syvältä ja niin reaktiivisesti, että en ole kyennyt muuttamaan tuota jossain määrin itsetoksista ajattelutapaa. Itsensä mittaaminen ja arvottaminen todella hyvien osaajen kautta on pelkästään negatiivista. Se ei saa kehittymään, vaan pelkästään passivoi ja katkeroittaa. Siis oikeasti – olla katkera siitä, että joku osaa ja itse ei; tuo on kateellisuuden ääripäätä.

Silti pidän epäilyttävänä ihmisiä, jotka ovat hyvän näköisiä, taloudellisesti toimeentulevia ja osaavat laulaa, soittaa ja tanssia. Moinen kombo ei voi olla normaalia. Joku diili on tehty sellaisen osapuolen kanssa. Josta kannattaa pysyä kaukana.

Ehkä taas selittelen omaa saamattomuuttani. Mutta olen kuvannut paljon, eikä siitä oikein mitään tullut. Kun en saanut taltioitua sitä mitä näin, niin kameran ulkoiluttaminen sitten jäi. Osaksi vaikutti myös laitteiden vanheneminen, hajoaminen ja taloudellisten resurssien puute.

Suurin vaikuttaja oli kuitenkin pettymykset, koska en saanut talteen sitä mitä näin ja se tuli osaksi oman tekniikan surkeudesta ja osaksi laitteiden tekniikan rajoituksista.

Tiedän. Hyvä kuvaaja saa hyvän kuvan heikommallakin laitteistolla. Mutta kun heidän laitteitaan peilataan sen hetkisen ajan tekniikan tasoon, niin aika hemmetin harvoin he kuvasivat huonolla tai vajaalla kalustolla.

Mutta tuo tarkoittaa kääntäen sitä, että koska minä en saa hyvää kuvaa huonolla kalustolla, niin olen surkea kuvaaja. M.O.T.

Olen yrittänyt saada takaisin kuvaamisen iloa. Edes sillä tasolla, että lähden liikkeelle ja ihan vaan kuvien takia. Aikoinaan saatoin pyöriä alueella muutaman tunninkin kuvaamassa. Mutta ei puhelin tuo samaa nautintoa kuin ns. oikea kamera. Hieman samaa kuin että vaikka e-kirja on käytettävyydeltään monin verroin parempi, tai silmille helpompi, kuin aito kirja, niin ei e-kirja ole sama.

Mutta.

Stefan Bremer

Odotan, että tulee vastareaktio ja nuoret kyllästyvät olemaan kuplansa sisällä – huomio vaihtuu sosiaalisesta mediasta sosiaaliseen elämään.

Minä olen nuoruudessani 70/80-luvun vaihteen lapsi. Irtoseksin, irtosuhteiden ja irtorahan aikaa. Eräänlaista itsekkyyden ja hedonismin kulta-aikaa – myös uuden aallon parissa. Ei minua hieman vanhemmat Lepakon vallanneet (jonnet ei muista) minkään aatteellisuuden nimissä liikkeellä olleet, vaan persaukisten itsekkyydellä.

Oliko heillä tarve? Taatusti. Ottivatko he omin voimin sen mitä tarvitsivat? Taatusti. Tehtiinkö vallankumousta? Ei todellakaan. Tarvittiin oma tila olla ja bilettää, bänditoiminta oli oheisasiaa.

En yritä glorifioida 80-lukua. Se oli pahaa aikaa monellakin tavalla. Sen ajan ja maailman lapset ovat ajaneet sosiaalisen ja taloudellisen tilan nykyiseen jamaan. Luonnon tuhosivat aiemmat sukupolvet. Osaksi ennen sotia syntyneet, vahvasti 40-luvun isot ikäluokat.

Suomessa on aina osattu tuhota luontoa ja pyrkiä tappamaan eliöitä sukupuuttoon. Se on se suomalaisten poikkeuksellinen luontosuhde.

Meillä oli kuitenkin jotain sellaista, mitä ei ole nykyään. Vapaata seksiä, vapaata alkoholia ikärajoista piittaamatta, vapaata suhde-elämää ja vapaata sosiaalisuutta. Sekä parempaa musiikkia. Tosin vaatetus ja tukkamuoti olivat… jep.

Me olimme ehkä viimeisiä sosiaalisia ikäluokkia, niin hyvässä kuin pahassa. Asiat alkoivat menemään 90-luvulla alamäkeen kiihtyvällä vauhdilla.

Juttelin erään vuosituhannen alussa syntyneen kanssa. En tiedä hänen motiivejaan, mutta hän onnistuneesti sai minut kertomaan vanhoista ajoista. Teki sen myös sen verran taitavasti, että tajusin ohjailun vasta myöhemmin. Hänen äitinsä on kanssani samaa ikäluokkaa, hieman nuorempi, ja minulla on tunne, että nyt haettiin taustoitusta äidin selittelyille.

Mutta hän oli hieman järkyttynyt sen aikaisesta elämästä. Minä olin hieman järkyttynyt siitä, että häneltä puuttui valtaosa niistä kokemuksista, joita minulla on. Tai oli.

Minä olen tavallinen persaukinen työläisperheen kaupunkilaisvesa. Nuorena olin sitä mieltä, että öinen kaupunki ja asvaltti on ainoa oikea paikka ihmisen olla ja elää. Nyt aika paljon vanhempana en ole aivan samaa mieltä. Tosin, olen myös sitä säälittävää ryhmää, joka haluaa elää luonnon rauhassa, mutta kaupungin palvelutasolla.

Haparoiva pointtini on, että ei minullakaan ole mitään ihmeellistä ja poikkeuksellista nuoruusvuosien kokemusarkistoa. Ihan tavallista, sen ajan mittapuulla, kaupunkilaiselämää, jossa vitutus oli ikuista ja markoista koko ajan pulaa. Silti olen ilmeisesti elänyt enemmän kuin hän.

Ero tulee siinä, että silloin jos olit yksin, niin olit yksin yksinäsi. Jos olit porukassa, niin olitte samassa paikassa. Nyt ollaan yksin virtuaalisessa porukassa, ja kun ollaan porukassa, niin ollaan virtuaalisessa porukassa, mutta fyysisesti yksin.

Kuvaanko nyt vanhempaa yksinäisen ja yksinään elävän arkea? Taatusti. Mutta ei elämän sellaista kuulu olla välillä 15 – 25.

Itse olin vakuuttunut 25 vuotiaana, että kansaneläkkeen ja kuoleman odottaminen alkaa kolmekymppisenä. Elämä on sitten siinä, ja loppuaika menee koneessa koneen osana ja koneen ehdoilla. Zombieita on olemassa ja he elävät joukossamme.

Tuota pidettiin naiviina näkemyksenä. Juuri sellaisena mitä elämästä mitään tietämätön luulee elämästä. Nyt olen kuusissakymmenissä, ja olen edelleen samaa mieltä. Itseasiassa vahvemmin kuin tuolloin nuorena aikuisena.

Me vannoimme aikoinaan, alle täysi-ikäisyyden, että me muutamme maailman, eikä meistä koskaan tule isiemme kopioita. Ne hajoitamme koneen. Sekä vaadimme kaljaa kioskeihin – hokema, johon kukaan ei uskonut ja siksi se oli niin tarttuva.

Maailma muuttui, ja vaikka osa asioista parani, niin ihmisten henkinen elämä heikkeni. Ehkä. En tiedä ovatko ihmiset koskaan voineet henkisesti hyvin sen jälkeen kun homo-suku päätti lähteä Afrikan savanneilta pitkälle marssille.

Minä heräsin joskus ehkä 30 vuotiaana ajatukseen, että olen isäni klooni ja elämäni menee saman kaavan mukaan. Se oivallus aiheutti minulle pienen kriisin. Teinkö asialle jotain? Ehkä teinkin, koska sen jälkeiset valintani ovat, jälkiviisaalla historian analysoinnilla, perustuneet vahvasti tuon kaavan rikkomiseen. Oliko siinä tietoista valintaa mukana? Taatusti ei, ja minulla oli moista tendenssiä suunnittelemattomiin ja impulsiivisiin valintoihin aiemminkin. Keskiluokkainen vaiheeni välillä 25 – 35 oli enemmänkin poikkeama kaavasta.

Hajotimmeko me koneen? Taatusti emme. Sen ajan porukan pahimmat punkkarit ja suurimmat idealistit (me olimme silloin idealisteja ja erittäin poliittisia) omistavat nykyään malliin farmariauton, 1,7 lasta, kultaisennoutajan ja kesämökin rantatontilla. Omaisuus on saatu perintönä. Mukavuus ylittää tarpeen nousta barrikaadeille, edes ajatustasolla.

He keskiluokkaistuivat niin rajusti ja hukkasivat idealisminsa niin perusteellisesti, että se aiheuttaa minulle fyysistä huonovointisuutta. Kone on mahtava.

Meneekö heillä paremmin kuin minulla? Varmasti. Isolla osalla suomalaisista menee jokaisella mittarilla mitattuna paremmin kuin minulla. Ehkä he ovat onnellisia. En minä tiedä, yhteydet ovat katkenneet jo aikoja sitten. Osa on lisäksi jo mullissa. Mutta heillä on kuitenkin takana jotain elämää nuoruusajoilta. Niillä on hyvä elvistellä kiikkustuolissa.

Silti minä tein aikuisena muutakin kuin tehdas- ja toimistotöitä. Ja lähdin joksikin aikaa pois Suomesta. Tosin tulin takaisin, mutta se johtui siitä, että muualla oli aika surkeaa. Joten totta hemmetissä elämää voi olla aikuisenakin. Mutta se ei vaan ole sama asia.

Nuorilla on nuorten voimakkuus tunteissa. Kaikki haalistuu ja laimenee vanhemmiten. Rakkaus, tai oikeammin rakastuminen, on nuorena aivan toisissa skaaloissa richterin asteikolla kuin aikuisena. Samaten kiima. Tai eron musertavuus. Ja sitä seuraava uusi rakastuminen.

Kaikki maistuu, tuoksuu ja tuntuu paremmalta sekä vahvemmalta nuorena. Hiukan samaa kuin että ennen oli heinäsirkkoja enemmän kuin nyt (joka valitttevasti saattaa pitää paikkaansakin, eikä johtua vain kuulon alenemisesta).

Nuorten kuuluu kokeilla ja ottaa riskejä. Onnistua ja hakata päätään seinään. Biologia vaatii sitä. Vasta aikuisena rauhoitutaan ja aletaan pitämään pesää ja jälkeläisiä turvassa, sekä kilpailijat kaukana.

Nuoruus on vaihe, eikä sitä saa takaisin sillä, että keski-iässä on varaa matkustaa ja hieman vanhempana voi ostaa harrikan tai botoksia ja silikonit.

Se kaljakin tuli lopulta kioskeihin. Nyt keskustellaan siitä, että pitäisikö kaljan saada kotiovelle, niin ei tarvitse vaivautua edes kauppaan. Mikäpä minä olen heittämään ensimmäistä kiveä. Käytän aika usein S-kaupan roboa.

Ja sitten väitetään, että maailma ei muka mene eteenpäin. Kampipuhelimesta ja ravintolna ruokapakosta on siirrytty maailmaan, jossa huoltoasemat eivät myy bensaa ja AI hoitaa seurustelun.

Juuri nyt minulla on sellainen tunne, että ehkä se oman ajan nuoruuden eläminen olikin pelkkä illuusio. Vaikka kuori, tai ilmeentymä, on vuosikymmenten saatossa muuttunut, niin ydin on pysynyt samana. Nuoret olivat ennen, minun aikanani ja nykyään aivan yhtä eksyksissä.

Jokainen sukupolvi etsii omat kokemuksensa ja svanhempana aivot esittävät muistot ihan eri valossa kuin mitä realismi oli. Siitä syntyy illuusio, että oma kokemusmaailma on aina parempi kuin olettamus muiden elämästä.

Silti olen sitä mieltä, että nuorten pitäisi naida ja ryypätä enemmän. Siis ihmisten kanssa, ei virtuaalisesti.

Maailma tarvitsee takaisin kolme ärrää, ja kolme veetä.

Rock, rauha, rakkaus.

Vittu, viina, vapaus.

Joo. Maskuliininen näkemys. Ajatuksen ydin on sukupuoliriippumaton.

Minua huolestuttaa nuorten konservatiivisuus ja poliittisesti oikean laidan vahvistuminen. Onhan joukossa älykkäitä, ajattelevia, oivaltavia ja jopa humanistisen empaattisia (nuorten mustavalkoisen maailman mittakaavassa), mutta pelkään heidän olevan vähemmistössä.

Minun ikäluokkani teki nuorten nykyisyyden, ja nuorissa on tulevaisuus. Joskus öisessä pimeydessä tuo kaava kylmää.